"Rakkauden tie on täynnä kukkia ja verta"

Kun pyrkiessä huonost' onnistuu ja kaikki vastatuuntaan käy ja mieli murehista mustuu eik' vilahdusta valon näy. Suo silloin ajautksissani luokses' tulla.

O, Ave Maria, som kunde föda utan att älska, lär mig att älska utan att föda.

Yks' ompi suuri arvoitus: Oi ihminen! mik' on elämäsi tarkoitus?

Vaikka onnen kukka kuihtuisikin, niin muisto siitä saa rlämän tuokstumaan - 

- Elämä. Mitä on elämä päällä maan?
On toistaa kärsimystä vaan. Katkeraa kaihoa, pettymystä. Korpivaellusta - harhailemista.

Miksi kaipaa ihmislapsi?
Miksi kaipaa ystävää?
Miks, ei viihdy ihmislapsi, miks ei viihdy yksinän?

Ah, elämä, mit oletkaan!
Kukkia, seppeleitä - 
tuskaa, kyyneleitä!

Miksi?

Oi, monta, monta kertaa, me niin toivotonna huokaamme, ja usein totta tosiaan jo oltais valmiit luopumaan pois elämästä:
läihyvästä,
ikävästä,
pettävästä....
mi meille lupaa onneaan ja kuitenkin ilkuu ainiaan ja tyhjän kauran meille tarjoo ja pilvillänsä riemut varjoo, mit' antaa kohta ottaa pois, kuin pilaa vain laskennut ois, ja pyhyytemme maahan tallaa vain nauramalla. Ja kuitenkin elää täytyy! Täytyy, miksi?

Ei tiedä kukaan.

Jatkan päiväkirjaani tähän 28.9.27.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti