Heinäkuun 3. p. -25

Rakastan häntä, en enään niinkuin ennen. Silloin tahdoin häntä omakseni - nyt en enään, tahdon vaan että hän olisi onnellinen. Nyt ompi rakkauteni muuttunut oikeaksi rakkaudeksi, joka ei itselleen mitään pyydä ei mitään vaadi, joka rukoilee toiselle onnea ja siunausta.

En ymmärrä miksi rakastan häntä niin syvästi ja miksi hän aina on mielessäni. En pyydä enään hänen rakkauttaa en kerjää hänen seuraansa, minä rakastan häntä tuntemattoma ritarinani. Sillä miksi hän rakastaisi minua? Mitä olen minä? En mitään. Tyhjää on elämäni tyhjä olen itse. Elämä ompi synkkää, pimeää polkua jota ihmisen on kuljettava. Ei eihän elämä voi olla synkkää ja pimeää, koska senkin Jumala on luonut. Kaikki mitä on Jumalalta on ihanaa ja pyhää. Ei ihmisen pitä toivoman mitään suurta sillä on Jumala hänelle antanut suuren lahjan "rakkauden".

En minäkään mitään suurta toivo - en toivo häntä itselleni enään, minä rakastan häntä. Muistelen aina häntä ja niitä ihania hetkiä joita olen viettänyt hänen seurassaan.

Vieläköhän hän pitää minusta - en tiedä. Ehkä hänkin usein muistelee minua niinkuin minäkin häntä. Tai hkä ei ollenkaan. Tahtoisin että hän olisi onnellinen aina.

Olin eilen puistoravintolassa. Nähin Elsie Brüningin siellä. Hän on jotain sukua hänelle. Huomasin miten hän katsoi minuun joka kerta kun oli puhe hänestä. En ollut tietävinäni ollenkaan. Minä vihaan Elsiä, hän sotkee kaikki minun ja Auliksen välit sekaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti